Pääkirjoitukset

Pääkirjoitus: Konkreettiset teot voivat olla sanojakin tärkeämpiä surevalle

Surevan ihmisen kohtaaminen on monelle vaikeaa, koska ei tiedä, mitä hänelle voisi sanoa vai jättäisikö kokonaan sanomatta vai olisiko niin kuin ei tietäisi tapahtuneesta mitään. Osa ratkaisee tilanteen pakenemalla paikalta, esimerkiksi piiloutumalla kaupassa hyllyjen väliin.

Väistely tuntuu surevasta pahalta, aivan yhtä pahalta kuin turha utelukin. Väistäminen on ratkaisuista huonoin.

On huomaavaista kohdata sureva ihminen, mutta ei tunkeilemalla. On luonnollista, että suuren surun äärellä jää sanattomaksi. Tuolla hetkellä voi tunnustaa tilanteen ja sanoa, että on pahoillaan tapahtuneesta, eikä tiedä, mitä sanoa. Jos ei saa sanaa suustaan, katse tai kosketuskin riittää ilmaisemaan myötäelämistä. Kysehän on lopulta siitä, että haluaa välittää myötätuntoa surevalle. Siihen ei tarvita välttämättä sanoja.

Jos ei saa sanaa suustaan, katse tai kosketuskin riittää ilmaisemaan myötäelämistä.

Miten muuten voi tukea, lohduttaa ja tarjota apua läheisensä menettäneelle?

Sanojakin tärkeäpää voi olla konkreettisen, oikeasti surijan taakkaa keventävän jokapäiväisen avun tarjoaminen. Se voi olla apu kaupassa käymiseen, lastenhoitoon tai pihatöihin. Se voi olla myös valmiin aterian tuominen surukotiin.

Pienetkin ystävälliset teot auttavat pitämään elämän syrjästä kiinni, puhumattakaan isommasta avusta.

Suruaan elävä ihminen on muistutus siitä, että kuolema tavoittaa joskus meidät kaikki. Suru on puolestaan kokemus, joka muuttaa ajan kuluessa muotoaan ja siirtyy osaksi elämää. Se ei ehkä haihdu koskaan lopullisesti pois. Se jakaa elämän aikaan ennen ja jälkeen kuoleman.