Kolumnit

Katariina Anttilan kolumni: Juttutuokioita äidin kanssa

Tänä keväänä vietän ensimmäisen kerran äiditöntä äitienpäivää. Äitini nukkui pois – aivan kirjaimellisesti – tammikuussa. Uurna odottaa kirjahyllyssä juhannusta, jolloin ripottelemme tuhkat äidille rakkaaseen järvisuomalaiseen luontoon. Sitä maisemaa hän opetti myös meidät jälkeläisensä rakastamaan.

Kun pikkuhiljaa muistisairauden myötä hiipunut iäkäs ihminen kuolee, siihen ei sisälly mitään suurta draamaa. Hautajaisissa todettiin yhdessä, että on hyvä päästä viettämään Pirkon viimeistä juhlaa. Se Pirkko, äiti ja mummi, jollaisen me tunsimme, oli viime vuosien aikana jo vähitellen kadonnut.

Juttutuokiot äidin kanssa olivat muuttuneet yksinpuheluiksi. Silti ihan viimeiseen asti äidin persoona välähti välillä sairauden takaa. Sydämeni läikähti, kun kasvoille nousi vähän vino ja ilkikurinen hymy. ”Jawoll”, myönteli vanha pitkän saksan lukija niin perin tutulla, koko elämäni ajan kuulemallani tavalla.

Juttutuokiot äidin kanssa olivat muuttuneet yksinpuheluiksi. Silti ihan viimeiseen asti äidin persoona välähti välillä sairauden takaa.

Sairauden vuodet olivat hyvää harjoitusta, mutta vasta tänä keväänä olen todella joutunut opettelemaan elämää ilman äitiä. Äidille kiitos siitä, että pärjään kyllä, oikein hyvin. Minun on annettu kasvaa itsenäiseksi ihmiseksi. Ja vaikka äitien ja tyttärien välillä on aina totta kai jännitteensäkin, äiti ei jättänyt minulle taakaksi mitään syyllisyyksiä ja kaunoja, jotka painaisivat mieltäni. On vain aina välillä mieleen läikähtävä valtava ikävä.

Ikävä riipaisee ykskaks suorastaan fyysisenä tunteena esimerkiksi, kun teen mustatorvisienikeittoa äidin reseptillä tai luen oikein hyvän kirjan, josta arvelen, että äitikin olisi nauttinut. Voi miten paljon hän varmasti olisikaan pitänyt Elizabeth Gilbertin kirjasta Tämä kokonainen maailmani! Jos piinaan nyt muita ihmisiä kirjasuosituksilla, se johtuu siitä, että en enää voi suositella niitä äidille. Ikävä nousee mieleen myös, kun itselle tai lapselleni tapahtuu jotain, jonka aikaisemmin olisin ilman muuta jakanut äitini kanssa.

Valmistelimme veljeni kanssa muistojuhlaan valokuviin tukeutuneen muistopuheen. Kävimme läpi valtavan määrän kuvia. Jo isoisäni on 40-luvulta lähtien harrastanut valokuvausta, joten materiaalia riitti pienistä mustavalkoisista kotipimiössä kehitetyistä ruuduista digiotoksiin, joita nuorin polvi kaiveli kännyköistään. Niitten selaamisesta käynnistyi prosessi, jota olen jatkanut koko kevään.

Ihminen on elämänsä aikana niin monenlaista: rooleja, tyylejä, tapaa olla olemassa. Minun mielessäni alkaa vähitellen hämärtyä muistikuva hauraasta vanhuksesta, jonka persoonan muistisairaus oli syönyt pois ja katse tyhjentynyt. Sen sijaan näen sielun silmin koko ajan terävämpänä kuvana sen aikuisen naisen, heikkouksineen ja vahvuuksineen, jonka kanssa minä sain kasvaa. Ja jonka kanssa voin edelleen mielessäni pitää juttutuokion.

Kirjoittaja on Keskipohjanmaan mielipide- ja yhteisötuottaja.

Haluatko jatkaa keskustelua aiheesta? Lähetä mielipiteesi toimitukseen tästä linkistä aukeavalla lomakkeella.