sunnuntai 25.10.2020 | 15:25
Sää nyt
°
m/s
  ° m/s
Sääsivulle »
Kolumni

Sauli Heikkilä kertoo kolumnissa koronakesästä remonttihommissa: " Kyllä on miehekästä vetää timanttilaikalla roiloa vanhaan betonilattiaan"

Ti 13.10.2020 klo 18:00

Olet lukenut 1/5 ilmaista artikkelia.

On tullut värkättyä pikkuisen remppaa. Olen ehkä enemmän "ihan hyvähän tämä on" -tyyppiä, kuin sitä toista, joka haluaa uudistaa kaiken tavan takaa: vaihtaa kolme vuotta vanhan auton, hakea uutta ilmettä keittiöön muutaman vuoden välein, etsiä uusia haasteita työrintamalla tai vaihtaa jopa puolisoa säännöllisin väliajoin. Mutta oli vähän pakko pistää kellarin saunaosastoa uusiksi. Talo on vanha, lattian alla olevat putket alkuperäiset. Ja kun purkutöihin piti ryhtyä, miksipä ei laittaisi pintoja uusiksi samalla. Päätettiin tehdä vaimon kanssa mahdollisimman paljon itse. Toisaalta taloudellisista syistä, toisaalta koska tekeminen on kivaa ja tietää, mitä saa. Korona oli myös vaikuttanut siihen, että joutilasta aikaa oli enemmän. Nyt ei puoleen vuoteen ole pahemmin joutilasta aikaa ollut.

Olen mielessäni tuntenut ylpeyttä siitä, että pystyn melko tarkkaan sanomaan etukäteen, paljonko aikaa kuhunkin hommaan menee. Vaikka ei edes tarkkaan tietäisi, mihin on ryhtymässä. Mutta yleensä ne ovat oman alan töitä. On remppahommiakin tullut tehtyä, mutta en voi sanoa, että paljon. Kun jonkun isomman homman saa tehtyä, tekee mieli pysyä niistä kaukana jonkin aikaa. ”Jonkin aikaa” on suhteellinen käsite ja saattaa venyä vuosiksi. Niiden vuosien aikana ehtii unohtaa, miten hitaasti asiat saattavat edetä.

Jos jätetään ulkoiset tekijät, kuten kiireiset alihankkijat, hajautettujen urakoiden yhteensovittaminen, aikataulujen venyminen ja yllättävien tapahtumien tuomat viivästykset pois, asioiden valmiiksi saattaminen tuntuu kestävän joskus kohtuuttoman pitkään. Remontin valmistumisen kynnyksellä on hyvä katsoa taaksepäin ja keksiä hyviä selityksiä, miksi tämä meni näin.

Ensimmäinen asioita hidastava tekijä on maku. Sisustuslehtiä tai -ohjelmia katsellessa tulee mieleen, että suunnittelijoiden ainoana tehtävänä tuntuu nykyään olevan se, mihin kohtaan laitetaan se yksi harmaa laatta piristämään muuten valkoista sisustusta. Eihän semmoinen meille kelvannut. Pitää olla väriä ja sopivia puumateriaaleja ja mukavan tuntuinen lattia. Uskokaa pois, että vaihtoehtoja on paljon, vaikkei sitä sisustuslehdistä uskoisi. Onneksi kohtalo on sovittanut elämääni puolison, jonka kanssa ei makuasioista tarvitse riidellä.

Toinen on kokemattomuus. Vaikka maalaistalossa kasvaneena on tottunut tarttumaan asioihin ja nikkaroimaankin kaikenlaista, joutuu jokaisessa työvaiheessa ottamaan selvää, millainen rakenteen pitää olla ja miten se tehdään. Joutuu myös pelkäämään tekeekö asiat oikein, kun ammattilaisten ohjeetkin saattavat olla ristiriitaisia. Törmäsi myös ratkaisuihin, joita on joka toisessa talossa, mutta joita ei ammattilaisten mielestä saisi tehdä ollenkaan. Kuten kellarin ulkoseinien eristäminen sisäpuolelta. Sivumennen sanoen tuntuu, että koskaan ei ole ollut niin paljon rakentamisviisautta, kuin nykyään – eikä niin paljon hometaloja ja rakennusvirheitä.

Kolmanneksi, aikaa menee uskomattoman paljon edestakaisin kävelyyn. ”Mihin minä laitoin sen timpurinkynän, justiinsa näin sen vatupassin, jätinkö minä sen rullamitan keittiöön...” Sekä rautakaupassa vierailuihin. Ainakin minun pitkäjännitteisyydellä ei tehdä äärettömän pitkää ja tarkkaa materiaali-investointia niin, että pystyisi hankkimaan kaiken tarvittavan kerralla. "Ai kuusikymmentä milliset ruuvit onkin loppu ja unohdin sen parafiiniöljyn".

En kadu. Omien käsien jälkeä on mukava katsella – jos ei anna pienten virheiden häiritä. Vain Allah on täydellinen, on vaimolla tapana sanoa. On ollut hienoa oppia uusia asioita, mutta silti en lähtisi muille laatoittamaan. Ammattimiesten käsityöläisyyttä oppii arvostamaan entistä enemmän. Ja niitä, jotka rakentavat talonsa. Minusta ei siihen ole. Mutta kyllä on miehekästä vetää timanttilaikalla roiloa vanhaan betonilattiaan.

Sauli Heikkilä

Onneksi kohtalo on sovittanut elämääni puolison, jonka kanssa ei makuasioista tarvitse riidellä.

#